Arvo Jarkalan pitkä marssi Lapin sodassa.

Veljestuki 2013

Vuonna 1924 syntynyt forssalainen veteraani Arvo Jarkala muistelee Lapin sotaa tarpeettomana ja erittäin raskaana sotaretkenä. Sodan lopputulos oli jo selvillä ja he reserviläisinä odottivat kotiutumistaan. Mutta toisin kävi. Aseleposopimuksen ehdot olivat ankarat.

Arvo Jarkala oli syksyllä 1942 18-vuotiaana määrätty Jalkaväen koulutuskeskus 5:n 5. komppaniaan Kouvolaan ja sieltä sitten lyhyen koulutusjakson jälkeen Ilves-divisioonan (5. D) lounaishämäläiseen Jalkaväkirykmentti 23:een. Siinä II pataljoonan eli ns. Sorrin pataljoonan kranaatinheitinkomppaniaan Syvärille Ohtalin ja Shmemenskin lohkoille. Pataljoona muodostui pääasiassa Koijärven, Urjalan ja Kylmäkosken miehistä. JR 23 hajotettiin 14.4.1944 ja II pataljoonasta muodostettiin Erillinen Pataljoona 21 (ErP 21). Pataljoona kuului JR 11:een ja rykmentti kenraalimajuri K. Heiskasen komentamaan 11. divisioonaan. Jarkala haavoittui 21.6.1944 Shemenskissä, oli kuukauden sotasairaalassa Iisalmessa ja palasi rintamalle pataljoonan ollessa Vuosalmen ankarissa taisteluissa. Pataljoona oli tuotu Syväriltä Kannaksen taisteluihin ja sitten Vuosalmelle. Aselevon tultua voimaan 4.9.1944 pataljoonan miehet kuvittelivat pääsevänsä siviiliin kuten entisen JR 23:n muutkin miehet. Pettymys oli suuri, kun lähdettiin marssimaan Viipurista Rautakorven varikolta kohti Luumäen asemaa. Kukaan ei kertonut mihin ollaan menossa. ErP 21 oli määrätty ajamaan saksalaisia Lapista, niin pataljoonan vanhat reserviläiset kuin sen nuoret varusmiespalveluaan suorittavat poikasetkin. Mutta annetaan Jarkalan itse kertoa tapahtumien kulusta.

”Kun saavuimme Luumäelle, meidät lastattiin koko pataljoona härkävaunuihin. Kysyimme pääsemmekö siviiliin ja koska saamme sotilaspassimme. Meille vastattiin, että sitä puuta ei ole vielä kaadettu, mistä teidän passinne tehdään. Minäkin olin vielä vähän aikaa varusmies, sillä palvelusaika oli silloin kaksi vuotta. Kun kysyimme, minne olemme menossa, niin emme saaneet vastausta. Ilmeisesti pelättiin, että osa meistä karkaa. Ajoimme läpi Suomen ja katselimme avoimista vaunun ovista asemien nimiä. Huomasimme, että olimme menossa pohjoiseen.

Juna purettiin Limingassa ja marssimme sieltä Ouluun Toppilan satamaan. Limingassa saimme kuulla, että olimme matkalla karkottamaan saksalaisia Lapista. Tieto aiheutti melkoisen kiroilun vyöryn. Meidät II pataljoonan noin 1000 miestä lastattiin Hupertus-nimisen rahtilaivan ruumaan. Mukana oli hevosemme ja kuormastomme. Kannella ei saanut kukaan olla, jottei kuljetuksen laatu paljastuisi. Tulee muistaa, että ohitettava Kemi oli tuolloin vielä saksalaisilla. Kaksi muutakin laivaa lastasivat pataljoonan miehiä eli koko rykmentti (JR 11) oli matkalla Tornion Röytän satamaan. Ensimmäiset 11. divisioonan miehet olivat Torniossa 5.10. ja me saavuimme palavaan kaupunkiin 9.10. Pajarin divisioona oli siellä jo ollut kovissa taisteluissa ja raivannut meille tien auki.

Merimatka oli hyvin pelottava. Useimmat olivat ensimmäistä kertaa laivassa. Onneksi oli kova sade ja näkyvyys heikko. Jälkeenpäin olen kuullut erään saksalaisen kenraalin sanoneen, että jos olisi ollut hyvä lentosää, niin he olisivat upottaneet koko saattueen. Iltaan 9.10. mennessä etenimme jo 10 kilometriä. Saksalaiset olivat sytyttäneet kaupungin tuleen.

Marssimme jatkui kohti pohjoista. Saksalaisten vetäytymisen näki edellämme olevien kylien polttamisesta syntyneestä savusta. Kun savu alkoi nousta, tiesimme saksalaisten lähteneen. Ylitornioon oli tullut Norjasta hurjaa saksalaista porukkaa, joka tuhosi kaikki rakennukset ja sillat siitä eteenpäin. Pellosta jäi kolme rakennusta polttamatta joen rantaan. Ilmeisesti heillä oli tela-ajoneuvoissaan liekinheittimiä, koska savuavien talojen ympärillä oli telaketjujen jälkiä. Emme voineet marssia teitä pitkin, koska saksalaiset olivat ne miinoittaneet tehokkaasti. Joen toisella puolella huomasimme Ruotsin armeijan kulkevan meidän rinnallamme varmistaen että sotatoimet pysyivät Suomen puolella. Erikoinen näky oli se, että Ruotsin puolella paloivat talojen valot ja meidän puolella paloivat talot.

Näin marssimme jatkui. Jossakin vaiheessa saimme luovuttaa heittimemme ja kranaattimme 1925 syntyneille ja meille jäivät kiväärit ja reput. Saavuimme Palojoensuuhun marssittuamme Torniosta käsitykseni mukaan ainakin 350 kilometriä. Se oli pohjoisin paikka retkellämme ja sijaitsi Enontekiön kunnassa käsivarren juuressa. Mieleeni on jäänyt siellä olleet saksalaisten palveluksessa olleet naiset, joita ei ollut otettu mukaan tai jotka eivät olleet halunneet lähteä. Jotkut heistä ihmettelivätkin, että mitä me sinne olemme tulleet. Kuljetimme heidät mukanamme Kaulirannan asemalle Ylitorniolle. Tappiomme olivat aika pienet, koska kuljimme hieman jälkijoukossa. Miinat aiheuttivat enimmät tuhot. Muistaakseni 6.11.1944 meille tuli vaihto.

Palojoensuusta lähdimme sitten marssimaan takaisin kohti Torniota 7.11.1944. Olimme Tornion Röytän satamassa 19.11. ja meidät lastattiin laivaan 21.11. Purjehdimme Vaasaan ja sieltä tulimme junalla etelään, koska eteläisellä Pohjanlahdella vielä oli ilmeisesti saksalaisia sukellusveneitä. Lapin sota kesti osaltani kuukauden ja 13 päivää. Marssimme ja taistelimme lyhyessä ajassa ainakin 700 kilometriä, joista suurimman osan tien ulkopuolella. Päivämarssit olivat kovia ja ruokaa oli vähän. Pääasiassa näkkileipää. Sanoisin, että kärsimme suoranaista nälkää. Minäkin painoin marssin jälkeen vaivaiset 50 kiloa. Harvoilta paikalleen jääneiltä siviileiltä saimme ostaa jonkin verran Ruotsista tuotuja elintarvikkeita. Tukalaa tilannettamme auttoi se, että löysimme 1000 markan seteleitä, joihin saksalaiset olivat pyyhkineet takapuolensa. Pesimme ne ja ostimme siviileiltä Ruotsista tuotua leipää. Koko touhu tuntui tarpeettomalta ja vastenmieliseltä, koska tiesimme saksalaisten vetäytyvän melko suunnitellusti muutenkin. Varusmiesaikani päättyi lokakuussa ja olin reserviläisenä rintamalla noin kuukauden, kunnes minut kotiutettiin 28.11.1944 Urjalan asemalla. Sain tuosta kuukauden reserviläisajasta Forssan kauppalalta kotiuttamisrahaa 360 markkaa. Tuon jälkeen olin värvättynä kaksi vuotta rajavartiossa ja puolitoista vuotta laivastossa. Kotiuduttuani olin maatöissä, rakennuksilla ja pitkän ajan Finlaysonin Forssan tehtailla telapainajana.

Mielestäni Lapin sota oli turha sota. Se käytiin Neuvostoliiton painostuksen alla ja oli meille yksi väistämätön rauhanehto. Neuvostoliitolle oli luovutettava saksalaisilta jääneet aseet, muut varusteet ja sotavangit. Meille jalkaväen sotilaille se oli joka tapauksessa melkoista ihmisrääkkäystä.

Toivotan kaikille veteraaniveljille ja siskoille hyvää joulua ja onnekasta uutta vuotta!”

Haastatteli ja kuvasi Markku Saviniemi

Arvo Jalkala

Arvo Jarkala 2013 Jokioisten sotaveteraanien perinnetiloissa

 

Kategoria(t): Kirjoitukset Joulun veljestuki-lehdessä, Sotahistoria. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.