Kansanvihollisena Neuvostoliitossa sotien aikana.

Kanta-Hämeen sotaveteraanipiirin joululehti Veljestuki vuonna 2011.

Elämä sodanajan Suomessa ei ollut helppoa. Mutta millaista oli suomalaisten elämä tuolloin Neuvostoliitossa? Siitä esimerkkinä nykyisin Forssassa asuvan Toivo Mäntysen perheen tarina. Kun Toivo oli nelivuotias, niin hänen isänsä, helsinkiläinen ammattipuuseppä Kalle Mäntynen, onnistuttiin värväämään muun perheen vastustuksesta huolimatta 1931 Neuvostoliittoon. Värvääjä, Snellman-niminen mies, lupasi perheelle ilmaisen asunnon, lapsille koulutuksen, sairaanhoidon ja paljon muutakin hyvää. Isä muutti edellä ja muu perhe perässä. Perheellä oli Helsingissä Malmilla omakotitalo ja perheenisän palkka kohtalainen sillä vaimo Anna hoiteli kotona neljää lasta. Elämä oli muutoinkin mallillaan. Talo myytiin ja perhe muutti Petroskoihin. Kalle sai työpaikan suksitehtaalla. Ammattimiehenä hän sai laaduntarkastajan pätevyyden. Kaikki meni hyvin. Perheellä oli hyvä asunto, kesämökki sekä moottorivene Äänisellä. Koulua sai käydä suomen kielellä. Edvard Gylling oli karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan johdossa ja suomalaisten osuus hallinnossa ja talous- ja kulttuurielämässä oli huomattava. Vuonna 1935 Mäntysistä tuli Neuvostoliiton kansalaisia.

Stalinin vainot alkoivat. Suksitehtaan suomalaiset vangittiin suurimmaksi osaksi. Ainakin 120 suomalaista työntekijää. Kalle vietiin 10.7.1938 syytettynä vakoilusta Suomen hyväksi. Sen jälkeen ei perheenisästä tullut tietoa kuin vasta 1956, jolloin hänen kunniansa palautettiin. Vasta vuonna 1991 tuli tieto, että hänet on ammuttu 23.9.1938. Samalla pahoiteltiin tapahtunutta. Aikaisemmin oli kerrottu, että hän oli kuollut vankilassa keuhkokuumeeseen.

Mutta millaista oli äidin ja neljän lapsen elämä sotien aikana. Toivo kertoo.

”Heti isän häviämisen jälkeen karkotettiin Petroskoista Äänisen taakse Puudosiin kansanvihollisina 390 suomalaisperhettä, yhteensä 920 henkilöä, joista 417 oli lapsia. Perheiden isät oli teloitettu. Matka kalkkilaivan ruumassa oli hirvittävä ja sotilaiden käytös raakaa. Ruumasta ei ollut asiaa kannelle. Äiti joutui kivilouhokselle töihin. Työ oli niin raskasta, että päivän normin täyttämiseksi me lapset autoimme äitiämme katukivien hakkaamisessa. Vuonna 1939 meidät siirrettiin Latvan metsäpunktiin, jossa me olimme eristyksissä ulkomaailmalta koko talvisodan ajan aina jatkosotaan saakka. Talvisodasta emme saaneet juurikaan tietoa. Miehiä lähti rintamalle ja niistä ei mitään kuulunut. Vain harvat tulivat takaisin. Kansanvihollisina emme uskaltaneet tilanteesta kyselläkään. Oli pidettävä suu kiinni. Venäläinen väestö kohteli meitä Karjalassa huonosti. Koulussa meitä nimiteltiin ja syrjittiin. Olimme suomalaisturpia jne. Tiesimme, että asukkaiden joukossa oli ilmiantajia eli koputtajia ja osasimme olla hiljaa. Siksi metsäpunktilla ei talvisodasta puhuttu.

Jatkosodan alettua meitä suomalaisia karkotettiin Siperiaan. Meidät lastattiin Petroskoissa 3.9.1941 sotilaita rintamalle tuoneen junan likaisiin härkävaunuihin. Meidän vaunussamme oli viisi perhettä yhteensä 13 ihmistä. Pitkän matkan jälkeen saavuimme 25.9. Uralin taakse Sverdlovskin lähelle Turinskin rajooniin eräälle asemalle lähelle Tura-jokea. Sieltä marssimme kuraisia teitä pitkin 17 kilometrin matkan paljain jaloin sisällissodan sankarin Shabajevin mukaan nimettyyn kolhoosiin. Kolhoosin johtaja, iäkäs tsaarin armeijan aikainen entinen upseeri manasi, että hänelle lähetettiin ”jonkinlaisia suomalaisia, joita ei kukaan muu ota”. Kolhoosi oli suuri käsittäen 200 taloa.

Työtä kolhoosissa teimme seitsemän päivää viikossa auringon noususta sen laskuun. Työnormit olivat tiukat: esimerkiksi kyntäjän piti kyntää 35 aaria päivässä. Olin tuolloin 14-vuotias. Kyntäminen osoittautui minulle liian raskaaksi, joten pääsin navettaan ja sitten paimeneksi. Lehmät olivat keväisin niin huonossa kunnossa, että ne kaatuilivat laitumelle vietäessä. Palkkaa ei maksettu, vaan kaikki saivat jauhoja 375 grammaa päivässä. Työssäkäyvät saivat 600 gr vehnää ja 200 gr ruista työpäivältä. Koko sodan aikana emme kuitenkaan kärsineet nälkää. Kolhoosissa meihin suomalaisiin suhtauduttiin asiallisesti ja olimme tasavertaisia. Meitä pidettiin ahkerina. Kolhoosissa oli karkotettuna monia kansallisuuksia. Kaikki tuotteet luovutettiin armeijan käyttöön. Kolhoosissa ei ollut tuolloin vielä sähköä ja olot olivat alkeelliset.

Sota vaikutti sen, että nuorukaisten vuosiluokat vuorollaan kerrallaan lähtivät rintamalle. Lähteneiden sijoituspaikoista ei sen jälkeen kuulunut mitään. Jos mies oli kaatunut, niin omaisille tiedotettiin ja heille maksettiin eläke. Jos oli kadonnut, niin mitään ei maksettu, koska oli mahdollisuus, että mies oli antautunut. Se oli suuri rikos. Ruumiita ei palautettu.

Sodan aikana Stalin oli antanut ukaasin nro 1001, jolla määrättiin kaikki ulkomaalaiset pois armeijasta. Niin minunkin vanhin veljeni Taisto oli 4 vuotta työpataljoonassa ja Tarmo-veljeni joutui 1943 samoin työpataljoonaan. Poikien lähdön jälkeen ei heistä kuulunut mitään. Vasta sodan päätyttyä pojat löytyivät. Itse jouduin 17-vuotiaana 110 tuntia kestäneelle tarkámpujakurssille. Kun kurssinvetäjä kuuli, että olen kansanvihollisen lapsi, niin minulta otettiin patruunat pois ja määrättiin palaamaan kolhoosiin. Kolhoosiin oli turvaan sijoitettu myös puna-armeijan upseerien vaimoja. He saivat palkkaa ja eivät osallistuneet töihin. Ensimmäisen kerran elämässäni näin hienoja ”maalattuja naisia”.

Itse sodan kulusta tiesimme aika vähän. Välttelimme keskusteluja muiden kanssa asiasta ”koputtajien” pelossa. Joulua emme viettäneet. Äiti vain totesi, että nyt Suomessa meillä olisi joulu.

Kun olimme Neuvostoliiton kansalaisia, niin tiesimme että, emme pääse sieltä Suomeen koskaan. Siksi emme siitä aiheesta puhuneet. Olimme tyytyneet kohtaloomme. Äiti halusi kuitenkin, että pääsisimme mahdollisimman lähelle synnyinmaatamme. Suomalaisten vielä ollessa Petroskoissa saimme lähteä 7.5.1944 kohti Karjalaa. Saavuimme ensin Belomorskiin eli Sorokkaan ja heti suomalaisten lähdettyä muutimme Petroskoihin. Venäläisillä näyttää jo keväällä olleen selvä kuva, että kesällä suomalaiset lähtevät kaupungista.

Kaupunkiin tulon jälkeen yritin töihin metallitehtaaseen, mutta koska tehdas toimitti tuotteita armeijalle, en sinne kansanvihollisen lapsena päässyt. Menin autokouluun ja niin minusta tuli autonkuljettaja. Sitä työtä tein eläkkeelle siirtymiseeni saakka. Puhtaat paperit sain 17.2.1993 ja niiden mukaan olin ”poliittinen uhri”. Presidentti Mauno Koivisto oli ilmoittanut, että Suomi ottaa vastaan Neuvostoliitosta Suomen entiset kansalaiset ja inkeriläiset. Siksi muutin Suomeen 22.6.1993. Olen nyt jälleen Suomen kansalainen. Samoin kaksi kolmesta lapsestani asuu perheineen Suomessa. Myös edesmennyt veljeni ehti muuttaa Suomeen.

Elämäni Suomessa on ollut hyvää aikaa. Venäjällä en enää ole käynyt.

Toivo Mäntynen 2011 asunnossaan Forssassa Puolimatkankadulla 83-vuotiaana. Kuva:Markku Saviniemi

Toivo Mäntynen 2011 asunnossaan Forssassa
Puolimatkankadulla 83-vuotiaana. Kuva:Markku Saviniemi

 

Kategoria(t): Kirjoitukset Joulun veljestuki-lehdessä, Sotahistoria. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.