Kun kotona vaan saisi olla

Talvisodan veteraaneja ei montaakaan enää ole keskuudessamme, koska sotaan lähteneet olivat valtaosin jo tuolloin varusmiespalveluksensa suorittaneita reserviläisiä. Ikä lähentelee jäljellä olevilla jo sataa vuotta. Istumme Jokioisilla 96-vuotiaan Martti Hakalan kotona ja pohdimme sota-ajan tapahtumia, veteraanin nykyarkea ja mielipiteitä tämän päivän maailmasta.

Martti on syntynyt 1916 Jokioisten Jänhijoen kylän Pekan talossa ja on muuttanut nimensä Hakalaksi ostamansa palstatilan mukaan. Sotaan Pekan talosta lähti viisi veljestä, joista kaksi kaatui. Samoin naapuritaloista miltei jokaisesta kaatui miehiä. Olivathan jokioislaiset yhdestä talvisodan pahimmista lohkoista eli Summan Lähteen lohkolla vuoden vaihteeseen 1940 saakka. Talvisodassa Jokioisilta kaatui 104 miestä eli prosentuaalisesti eniten Hämeenlinnan sotilaspiirin alueelta. Sotaväen harmaissa Martti oli seitsemänä peräkkäisenä vuotena 1938 – 1944. Sotien jälkeen hän eli pienviljelijänä kunnes luovutti talon pojalleen.

Missä olit talvisodan syttyessä?

Olin JR 15:n 2. komppaniassa luutnantti Puosin joukkueessa. Asuimme Lähteen lohkolla Miljoonalinnakkeessa ja puolustimme sen vieressä ollutta, suolle pitkälle ulottunutta matalaa harjua, jota sanoimme Sormenkärjeksi. Se oli hyvin vaarallinen paikka. Heimo Puosi oli Tammelan Letkun poikia ja hän kaatui Suojussa 1941. Miljoonalinnake oli vankka linnake, jossa meidän joukkueemme lisäksi asui somerolaisen luutnantti August Keinäsen johtaman konekiväärikomppanian I joukkueen miehiä ja tykistön tulenjohtajia, viestimiehiä ja alikersantti Rintalan panssaritorjuntatykin miehiä. Linnake oli turvapaikkana muillekin tykistökeskityksissä. Onnistuimme pitämään Sormenkärjen ja Miljoonalinnakkeen hallussamme ja luovutimme sen vuoden vaihteessa porilaisille. Meitä Pekan veljeksiä oli linnaketta puolustamassa kolme.

Sormenkärkeen liittyy elämässäni kolme surullista tapahtumaa. Komppaniamme ja samalla Jokioisten ensimmäinen sankarivainaja, tiedustelupartion johtaja, alikersantti Kalle Saarikkomäki sai surmansa ollessani vartiossa yhdessä somerolaisen aseveljeni kanssa eteentyönnetyssä vartiopaikassa. Saarikkomäen partio palasi 8.12.1939 aamuhämärissä omille linjoille. Tulosta ei ollut meille ilmoitettu ja olimme varuillamme ja hyvin hermostuneita nähdessämme edessä liikettä. Vartiotoverini ampui kohti ja Saarikkomäki sai surmansa. Silloin olisimme tarvinneet terapiaa.

Toinen tapaus oli, kun olin vartiossa taas samassa paikassa serkkuni, alikersantti Kosti Heikkilän kanssa. Hän oli autoilija Jokioisten Latovainiosta. Venäläinen tarkkaili meitä suon takaa ja tiesi vartiopaikkamme. Suojanamme oli metallilevy, jossa oli tähystystä varten reikä. Ilmeisesti olimme liikahtaneet hieman ja saimme niskaamme kranaatin. Sirpale lienee tullut metallilevyn reiästä, josta Heikkilä tähysti. Sirpale osui serkkuani päähän 20.12. ja hän haavoittui kuolettavasti silmieni edessä.

Kolmas kauhea tapahtuma oli 17.12.1939, kun vihollinen tosissaan yritti läpimurtoa Sormenkärjessä. Meitä vastaan hyökkäsi päivän aikana ilmeisesti pataljoona vihollisia. Miljoonalinnakkeen kaksi konekivääriä ampuivat 40 000 laukausta ja Sormenkärjessä ollut joukkueemme vahvistuksineen noin 30 000 patruunaa. Vihollinen pääsi aivan eteemme ja näky oli hirveä heidän tuhoutuessaan.

Elokuvaohjaaja Timo Koivisto haastatteli Marttia tänä vuonna Miljoonalinnakkeen viimeisiä hetkiä kuvaavaan elokuvaansa.

Talvisota kokonaisuutena ?

Talvisota oli rankka kokemus. Talvi oli hyvin kylmä. Kylmintä oli tammikuun 17. päivän vastaisena yönä 1940. Silloin kirjurimme mukaan pakkasta oli -49 astetta. Palellutin Suokannassa pahoin jalkani. Vetäydyimme Suokannan ja Näykkijärven taisteluiden kautta Viipurin esikaupunkiin Tammisuon asemalle Rotanpesän tukikohtaan. Siellä kaatui 11.3. veljeni Tarmo Pekka. Hän oli kanssani samassa komppaniassa ja oli komppanian päällikkö Oiva Parraksen lähetti. Lähettejä kaatui paljon, kun he puhelinyhteyksien katkettua yrittivät viedä käskyjä etummaisiin pesäkkeisiin. Hän kaatui vain kaksi päivää ennen sodan loppua. Pidimme kuitenkin asemamme, vaikka tuhoutumisemme oli lähellä. Vihollinen oli silloin jo Viipurinlahden länsipuolella. Veljen kaatuminen rinnaltani oli raskain talvisodan kokemukseni.

Rauhan tultua 13.3. lähdimme vetäytymään uudelle rajalle. Luulimme pääsevämme siviiliin, sillä olimme olleet 9.10.1939 alkaen ilman lomia Kannaksella. Pettymys oli syvä, kun jouduimme tekemään Salpalinjaa Luumäen Kivijärvelle. Minuakin kotona odotti vaimo ja sodan aikana syntynyt pieni poika. Työ ei siinä tilanteessa todella maistunut kellekään. Ensimmäisiä ruvettiin kotiuttamaan huhtikuun jälkipuoliskolla.

Mitä mielestäsi talvisodan hengellä tarkoitettiin?

Vaikea sitä oli silloin ajatella. Tilanne oli niin vaikea ja muuttui koko ajan. Taistelimme päivästä toiseen. Teimme kaikkemme. Mielestäni talvisodan henki syntyi siellä taistelussa. Joukostamme tuli yhtenäinen ja teimme velvollisuutemme. Aluksi jotkut armeijan ammattiupseerit kohtelivat meitä reserviläisiä samalla tavalla kuin varusmiehinä ollessamme. Reservinupseerit olivat erilaisia. Mitä pienemmäksi joukkomme hupeni, sitä tärkeimmiksi tulimme esimiehillemme. Minulla oli onnea, sillä pataljoonan komentajamme oli arvostettu jääkärikapteeni, Mannerheimin ristin ritari Auno Kuiri ja komppanian päällikkönä reservin luutnantti Oiva Parras. Oli hienoa vuonna 2011, kun hänen pojanpoikansa tuli minua tervehtimään ja sain antaa hänen isoisästään myönteisen lausunnon.

Jatkosodassa.

Runsaan vuoden päästä alkoi jatkosota. Nyt joukko-osastona oli 9/JR 23. Korpiselän veristen taistelujen jälkeen matkamme jatkui Syvärille ja sen ylitse voimalaitoksen pohjoispuolella. Nyt minut määrättiin lääkintämieheksi. Haavoittuneiden noutaminen etulinjasta oli vaarallista, mutta tosissamme yritettiin. Kuolema oli lähellä 12.9.1941 Syvärillä, kun yhdessä parini, Jokioisten Latovainiossa kauppaa pitäneen alikersantti Aimo Pelttarin kanssa olimme laittaneet paareille alikersantti Vaittisen. Kun nousimme kyykkyyn kantaaksemme häntä, niin venäläisten tarkàmpuja ampui Pelttaria rintaan ja hän kuoli kuten Vaittinenkin. Ampuja valitsi meistä kahdesta parini. Pelttari oli mukava pari minulle ja miesten parhaita. Olimme juuri ylittäneet tuona päivänä syöksyveneillä Syvärin.

Samana päivänä 12.9.1941 aamuhämärissä kello kuuden pintaan komppaniamme ylitti syöksyveneillä Syvärin koukaten vihollisen selustaan Jandeba-joen lähellä. Eräässä veneessä oli yksi paikka vapaana ja kysyttiin kuka lähtee, kun tarvitaan tähän porukkaan lähetti. Katselimme toisiamme ja naapurini, Jänhijoen Knuutilan isäntä Niilo Knuutila päätti mennä, antoi rahapussinsa ja kellonsa toiselle naapurillemme Toivo Lehtiselle ja hyppäsi veneeseen. Liian painavan keulalastin takia ja liian lähellä vastaan tulleen tyhjän veneen peräaalto upotti veneen. Vene sukelsi jyrkästi aaltoihin silmieni edessä. Vaikka Knuutila oli uimataitoinen, niin raskas mantteli ja vyöllä olleet konepistoolin lippaat painoivat miehen upoksiin. Hän löytyi myöhemmin voimalaitoksen padolta. Veneessä oli raskaine varusteineen puolijoukkueen 16 miestä, joista hukkui kuusi. Niistä oli kotipitäjän tuttuja poikia neljä. Jos olisin tuohon veneeseen mennyt, olisin varmasti hukkunut. Oli ihmeellinen sattuma, kun vuotta myöhemmin Knuutila siunattiin poissaolevana Jokioisten sankarihautaan, niin samana päivänä hänen ruumiinsa löydettiin voimalaitoksen padolta.

Kun toinen veljeni Vilho Pekka kaatui Syvärin voimalaitoksen lohkolla 8.2.1943, niin sain siirron rintaman taakse vartiointi- ja partiointitehtäviin 3. sotapoliisikomppaniaan. Esimiehenäni oli Lahden poliisipäällikkö. Komppaniassa olin sodan loppuun saakka. Olin mm. Kolatselässä ja Pitkärannassa.

Miten sinä näet jatkosodan?

Ilmeisesti sotaa ei olisi voitu välttää. Aika ja henki olivat sellaisia. Uskottiin Saksan pikaiseen voittoon ja ajateltiin, että pääsemme rukiinniitolle takaisin ja saamme menetetyn Karjalan takaisin. Valmistautuessamme hyökkäämään sodan alussa Korpiselkään, meidän joukoissamme nousi kovaa vastarintaa ja osa kieltäytyi aluksi lähtemästä. Uhattiin kieltäytyjiä teloituksella. Perusteluina miehet käyttivät sitä, että meidät oli tuotu puolustamaan rajojamme eikä hyökkäämään sen yli. Näin sodastamme tuli hyökkäyssota. Meille sosialidemokraattisen vakaumuksen omanneille kysymys oli tuolloin erittäin hankala. Talvisodan käyneet miehet tiesivät lisäksi, mitä tarkoittaa hyökkäys linnoitettuja asemia ja suurvaltaa vastaan.

Omasta mielestäni, kuten monen meidän komppanian miehen mielestä, vaivoin saavutettua uutta rajaa, saatikka vanhaa rajaa ei olisi pitänyt ylittää, vaan puolustaa sitä. Mutta ymmärrän hyvin kodeistaan poisajettujen karjalaisten kaipuun takaisin omille mailleen. Tilanne oli ristiriitainen: toiset halusivat rauhaa ja toiset halusivat menetetyt alueet takaisin. Tuossa vaiheessa me rivimiehet emme tienneet, että päätyisimme jopa Syvärin taakse. Retkemme Aunukseen maksoi paljon nuoria miehiä ja saimme maksaa suuret sotakorvaukset. Lisäksi taistelut kylissä aiheuttivat paikalliselle väestölle suurta tuhoa. Mahtavan Syvärin ylitystä me tavalliset sotilaat pidimme suurena hulluutena. Loppua kohti sotaväsymys kasvoi ja olimme tyytyväisiä kun sieltä kaukaa pääsimme hengissä takaisin. Itsenäisyytemme kuitenkin säilyi, mikä oli erinomainen asia. Mannerheimille on annettava kiitos siitä, että emme osallistuneet Leningradin piiritykseen. Se olisi meille tullut tosi kalliiksi. Kiistely rajojen ylityksistä jatkuu vielä edelleenkin samanlaisena kuten silloin. Tuskin asiasta päästään koskaan yhteisymmärrykseen.

Elämä sodan jälkeen.

Siviiliin päästyään Martti lunasti 1944 alun perin veljelleen Tarmolle tarkoitetun palstatilan Jänhijoelta. Martti teki pitkän elämäntyön pienviljelijänä omalla tilalla sekä teki konetöitä naapureille niin paljon kuin vain ehti. Lisäksi hän osallistui yhteiskunnalliseen toimintaan monella tavalla olemalla mm. kunnanvaltuutettuna 3 kautta ja Jokioisten Osuuskassan johtokunnassa yli 30 vuotta. Entisenä sosialidemokraattina hän siirtyi monen muun tavoin perustettuun SKDL:oon, koska katsoi, että SDP:n sotapolitiikka oli ollut väärää. Erityisesti rauhan asia ja hyvät suhteet kaikkiin naapurimaihin olivat hänelle tärkeitä. Liittymisensä ehdoksi hän asetti sen, että saa tehdä itsenäisiä päätöksiä eikä tarvitse toimia toisten ehdoilla. Hänen toimintaansa kuvasi se, että hän joutui omassa ryhmässään muistuttamaan siitä, että kaikkia asioita vastustamalla ei saa mitään aikaiseksi, vaan on tehtävä yhteistyötä. Ohje pätee vieläkin. Pienviljelijöiden ja mökkiläisten elämä tuohon aikaan oli hyvin vaikeaa ja sodan menetykset painoivat mieltä. Hän nautti kylällä yhteistyökykyisenä ja maltillisena henkilönä asukkaiden luottamusta yli puoluerajojen. Ihmisillä oli monenlaisia murheita arjen asioissa ja jonkun täytyi niitä hoitaa. Maaseudulla politiikka ei ollut kiihkeää. Hänen mielestään presidentti Kekkonen ajoi viisaasti ja päättäväisesti Suomen etuja vaikeina kylmän sodan vuosina idän ja lännen välissä.

Martti luovutti tilansa pojalleen ja jäi asumaan vaimonsa kanssa tilalle. EU:n byrokratian tulo kirjanpitoineen, lomakkeineen, tarkastuksineen, hakemuksineen, ympäristömääräyksineen, eläinten merkitsemisineen jne tekivät tilanpidon liian työlääksi ja kannattamattomaksi sekä vei voimat. Siksi tila myytiin lisämaiksi. Nykyisin Martti asuu pitäjän keskustassa kunnan vuokratalossa yksin vaimon kuoltua.

Miten veteraanin elämä sujuu nyt?

”Kotona on paras olla, koska olen ollut niin paljon laitoksissa. Sairaalassa, kunnan palvelukeskuksessa Intalassa ja Kuntoutuskeskus Lamminniemessä oleminen menee helposti makaamiseksi ja se ei minulle tee hyvää. Minulla käy kotona kaksi kertaa vuorokaudessa kodinhoitajat, aamulla ja illalla. He ovat hyvin kiireisiä, kun pitää käydä monessa paikassa. Terveydenhoitaja käy tarvittaessa ja ruokaa tuodaan kahtena päivänä. Palvelut pelaavat melko hyvin. Kovan väännön jälkeen kunnan kanssa tuli oikeus käyttää invataksia 8 kertaa kuukaudessa. Siinä täytyi mennä Hallinto-oikeuteen saakka ja asiassa sain apua veteraanijärjestöltä. Taksin käyttö on hankalaa, kun se pitää tilata etukäteen taksikeskuksesta ja ei tiedä kuka kulloinkin tulee tai onko silloin juuri kunnossa kun taksi tulee. Ennen sai tilata tutun saman taksin. Minulla on hälytin, jolla voin hälyttää hälytyskeskuksesta ensiavun paikalle. Joskus on käynyt niin, että apuun tulee niin heiveröinen ihminen, että hän ei yksin saa minua lattialta ylös. Silloin on pakko hälyttää apuun paikallisia taksimiehiä. Säästöpaineet kuitenkin näkyvät palveluissa.

Neljästä lapsestani elossa on kaksi. Tyttäreni tulee viikonvaihteisin luokseni Riihimäeltä. Hän saunottaa minut, pesee pyykin, laittaa ruokaa ja käy kaupassa. Poika käy arkisin Salosta ja hoitaa monenlaisia asioitani. Toivomukseni olisi, että kun he helpottavat kunnan hoitajien töitä, niin he saisivat hieman matkakorvauksia. Jokioisten apteekissa minulle pakataan maksua vastaan valmiiksi kahden viikon päivittäiset lääkkeet. Kelan kanssa on mennyt asiat hyvin. Sain veteraanijärjestöltä apua uusien hammasproteesien hankintaan. Se oli suuri apu.

Yksinäisyys kuitenkin vaivaa, koska olen aina ollut paljon tekemisissä toisten kanssa. En enää pysty käymään veteraanienkaan tilaisuuksissa enkä juuri ulkonakaan. Olisi mukava, jos vaikka kerran viikossa joku kävisi. Tällaista ja paljon muuta on arkeni.”

Seuraat tarkasti aikaamme. Miten näet maamme tilanteen?

”Meillä on hyvä maa, mutta on siinä edelleen myös paljon korjattavaa. Työttömyys on edelleen suurta ja nuorten syrjäytyminen on vakava asia. Nuorisossa on tulevaisuutemme. Meidän on pidettävä huolta kaikista kansalaisista ja koko maasta. Myös maaseudusta. Rikollisuutta ja turvattomuutta on myös paljon. Mielestäni Suomen tulee erityisesti ajaa rauhan asiaa, pysyä maailman riitojen ulkopuolella ja päättää itse omista asioistamme. Pahaa pelkään, että ajaudumme myös kohti sotilaallista liittoutumista ja menetämme silloin määräysvaltaamme. Siitä syntyy helposti vastakkainasettelua ja ristiriitoja. Yleismaailmallinen tilanne vaikuttaa maamme asioihin paljon. Ilokseni olen huomannut, että meillä on korkea tahto puolustaa omaa maatamme.

Toivotan kaikille veteraaniveljille ja siskoille terveyttä, hyvää joulua ja onnellista vuotta 2013. ”

haastatteli Markku Saviniemi

Kirjoitus ollut Kanta-Hämeen sotaveteraanipiirin joululehdessä Veljestuessa 2012.

Martti Hakala

Martti Hakala kodissaan Jokioisilla 2012 96-vuotiaana. Kuvan omistaa Markku Saviniemi