Latovainion työväentalon eli torppareiden talon tarina.

Kirjoitus Lounais-Hämeen joulu -lehdessä 2006.

Tutkiessani kotitorppani Hakamäen ja sen torppareiden elämää, törmäsin monissa kohdin Jänhijoen ja Latovainion torppareiden rikkaaseen järjestö- ja huvielämään. Ennen omaa torppaa eli työväentaloa tuo toiminta keskittyi hiekkanummelle kylän yhteiselle maalle nykyisen Hiukkonummentien varteen. Kohtaan, missä siihen aikaan kylän keskustasta ohi puuseppä Stefanus Lundin menevä polku ja silloinen Jaakkolan Basiliuksen kohdalta menevä varsinainen tie kohtasivat. Sillä kohdin on osoitteena nykyisin Hiukkonummentie 33. Siellä oli 12-aisainen keinu, johon mahtui yhtä aikaa 20 keinujaa. Keinun romahdettua sen paikalle rakennettiin tanssilava. Toinen keinu oli Hehkosten torpan mailla Matti Jungin talon luona ja toinen kylän piirileikkipaikka lähellä Tienhaaran torppaa nykyisten Kankaantien, Vehmaantien ja Kalsuntien risteyksessä. Kuuluisa piirileikkipaikka oli myös Kupparinkuopassa Rehtijärvellä Humppilantien varressa. Piirileikkiä voitiin mennä ilman musiikkiakin lauluja laulamalla. Talvisin iltamia järjestettiin kylän taloissa.

Tutkiessani torppariosaston toimintaa olen käyttänyt lähteenäni sos.dem. puolueen paikallista lehteä Hämeen Voimaa, joka aloitti ilmestymisensä Hämeenlinnassa 24.3.1906 ja lopetettiin kansalaissodan seurauksena keväällä 1918. Olen käynyt läpi kaikki sen numerot. Lehden työtä jatkoi Hämeen Kansa. Lisäksi olen käynyt lävitse Jokioisten kunnan kunnallislautakunnan ja kuntakokousten pöytäkirjat pitkältä ajalta. Olen saanut käyttööni Latovainion Työväenyhdistyksen pöytäkirjat 1919 alkaen ja Latovainion Demokraattisen yhdistyksen papereita 1947 alkaen. Huostaani on uskottu aikoinaan kätketyt Jokiläänin torpparikomitean jäsenluettelot vuodelta 1917. Annan kaiken kunnioitukseni henkilöille, jotka ovat näitä papereita vaalineet.

Lisäksi olen haastatellut useita henkilöitä. Erityisesti haluan kiittää 96-vuotiasta Korkon torpan poikaa Väinö Lakanmaata ja 90-vuotiasta Intalan eli Mikkolan lampuotitalon (vuokratalon) poikaa Lauri Lehtistä. Hänen isänsä Juha Intala (myös Mikkola) oli torppariyhdistyksen puuhamies ja toimi viisi vuotta Latovainion työväenyhdistyksen puheenjohtaja 1920-luvulla. Kiitän myös 90 vuotta juuri täyttänyttä Pekan lampuotitalon poikaa Martti Hakalaa. Suuren merkityksen annan myös 1971 kuolleen isoisäni, neljännen polven torppari, Oskari Hakamäen nauhoittamilleni jutuille. Myös Tuomolan sukuoikeustilan jälkeläisiä Pekka ja Esko Tuomolaa sekä torppari Juho Juholan jälkeläistä Juha Juholaa haluan kiittää. Torppariosaston papereita 1906 – 1918 en ole löytänyt sitkeistä etsiskelyistä huolimatta. Todennäköisesti ne on keväällä 1918 lähetetty työväentalon takavarikoinnin yhteydessä Tutkintoasiain Toimistolle Helsinkiin, johon piti kaikki syytettyjä koskevat paperit toimittaa. Tai sitten ne on tuhottu aikoinaan jäsenten omasta toimesta.

Torppariyhdistyksen perustaminen.

Latovainiossa ja Jänhijoella oli torppia ollut jo 1700-luvun lopulta. Sotilastorppia sitäkin aikaisemmin. Torpparien asema oli pysynyt huonona. Epävarmuus, mielivalta, taksvärkkipäivien suuri määrä ja pitkä päivä sekä kartanon halu muuttaa sopimuksia huonommiksi tekivät elämän vaikeaksi. Maailman tilanteen muuttuessa olivat Jokioistenkin torpparit ryhtyneet taistelemaan oikeuksiensa puolesta ja olleet lakossa useina vuosina. Vuoden 1906 raju ja pitkä torpparilakko (15.5. – 25.6.) pakotti torpparit järjestäytymään ja perustamaan kyliin torppariosastoja. Ne perustettiin sos.dem. puolueen johdolla ja olivat käytännössä sen alaosastoja. Näin Jokioisille syntyivät Vaulammin, Pellilän, Saartenkylän, Rehtijärven ja Jänhijoen-Latovainion torpparien ammattiosastot. Papereissa ne käyttävät nimenään torpparien ammattiosasto ja lyhenteenä t.a.o. Muodollisesti ne liittyivät 1910 perustettuun sos.dem. puolueen alaiseen Suomen Maanvuokraajien liittoon. Torpparien lisäksi yhdistykseen kuuluivat ainakin mäkitupalaiset ja käsityöläiset. Vuoden 1906 torpparilakkoon meni Jokiläänissä 343 torpparia, joista häädön sai 59 Humppilan käräjillä. Häädöt kuitenkin peruttiin lakon lopettamissopimuksessa. Lakko nostatti eduskuntaan vuosiksi 1910-1911 torpparien lakon johtajan Kustaa Kopilan Pellilän Kopilan torpasta. Kartano onnistui murtamaan lakon rikkurien avulla, sekä siksi että torpparit säälivät nälkäisiä ja lypsämättömiä kartanon lehmiä. Isoisäni mukaan osa lakkolaisista meni lehmien puolelle ja lakko murtui vähitellen. Työaikaa saatiin lyhemmäksi ja kirotuista tinkitöistä päästiin eroon. Menetetyt taksvärkkipäivät oli tehtävä takaisin.

Ensimmäiset maininnat Jänhijoen ja Latovainion torppariosaston toiminnasta löysin vuodelta 1907. Tuolloin pidettiin 1.12. torppareiden aluetoimikunnan kokous Markkulassa. Puhetta johti torppari Kalle Simola Jänhijoelta. Osanottajia oli suuri tupa täynnä. Valittiin yhdistykselle kirjeenvaihtaja ja ilmoitukset päätettiin julkaista Hämeen Voimassa. Jänhijoen torpparien vuosikokous oli 12.1.1908 Filppulassa ja Latovainion torpparien ammattiosaston iltamat Mikkolassa eli Intalassa 11.4.1908. Näytelmäkappaleina olivat ”Rahan valtaa” ja ”Lista numero yksitoista”. Jänhijoen torppariosasto järjesti kesäjuhlan Hiukkonummella 12.7.1908. Latovainion torppariosasto järjesti iltamat 8.8.1908 Tuomolan makasiinissa. Sitten 13.9.1908 yhtynyt Jänhijoen – Latovainion torppariyhdistys järjesti kuukausikokouksen Latovainion Korkon torpassa. Siellä lienee tehty päätös oman torpan rakentamisesta, koska 11.10.1908 yhdistys järjesti arpajaiset varojen keräämiseksi. Jo 6.10.1908 oli Klemelässä ollut varojen keräämiseksi päiväjuhla ja iltamat. Jänhijoen Nuutilassa oli torpparien ammattiosaston kokous 6.12.1908 ja sen jälkeen pidettiin sos.dem.aluejärjestön kokous. 11.3.1909 oli iltamat Tuomolassa ja 5.6. Mikkolassa eli Intalassa. Torppariosastot kokoontuivat siihen aikaan kylän eri talonpoikaistaloissa. Tilaisuuksissa oli torpparien asiaa valaisemassa ja ”vaaliyllytystä” tekemässä torppari Kustaa Kopila. Tilaisuuksissa opastettiin äänestämään ja korostettiin saadun yhtäläisen äänioikeuden merkitystä. Usko demokratiaan ja joukkovoimaan oli vahva.

Tulokset 1908 eduskuntavaaleissa Jänhijoen äänestysalueella olivat murskaavat: sos. dem. 353, suomettarelaiset eli vanhasuomalaiset 61, nuorsuomalaiset 26, kristillinen työväki 11, maalaiset 1 ja Laine (kuka lieneekin) 1 ääni. Tulos poikkesi koko maan tuloksista merkittävästi.

Oman talon rakentaminen

Koska omaa taloa varten kartano ei suostunut vuokraamaan maata, niin tontti vuokrattiin Latovainion vanhalta sukuoikeustilalta Tuomolalta. Sen isäntä Juho Tuomola vuokrasi maa-alueen Äijälään menevän tien varrelta mäen päältä. Maata hän ei voinut myydä, koska Jokioisten sukuoikeustilat eivät kartanon mielestä kiistatta omistaneet tilojaan kunnes vasta 1921. Tontin vuokrana torpparit lupasivat niittää Tuomolan kaurat vuosittain. Tuomolalla oli useita mökkiläisiä tuohon aikaan. Oli Kolkuttavassa mäkitupalaiset Kuusisto, Lund, Kallio ja Nummi ja kylän keskustassa suutari Heinonen. Hakamäenkin väki oli ollut Tuomolan mökkiläisiä Latovainiossa vuoteen 1903. Mökkiläisillä oli Tuomolasta hyviä muistoja. Äijäläntien vanha nimi oli Kuohuntie Jänhijoessa sijaitsevan kosken mukaan. Kartano oli siirrättänyt 1800-luvun lopulla kylän keskustasta sen varteen entiset sotilastorpat: Korko (sotamies Klack), Savikko (jääkäri Kindbom), Syrjänpää (sotamies Plit) ja Jaakkola (reservin sotamies Nord). Tie meni Rehtijärvelle Jaakonahteen torpalle ja siitä edelleen kohti Forssaa ja Jokioista. Lisäksi 1900-luvun alussa Markkulan ja Äijälän talot siirrettiin kylän keskustasta sen tien varteen. Alun alkaen ne olivat sijainneet nykyisen Klemelän eli Silvolan talon puutarhan paikkeilla. Mäestä oli siirretty pois myös Mäki – Mikkolan torppa ja iso Vallin eli Tapolan torppa sekä nykyisen osuuspankin kohdalla sijainnut Intalan eli Mikkolan lampuotitalo. Vallin torppien taustalta löytyvät sotamies Erkki Vall ja reservin sotamies Tuomas Vall. Torpat oli yhdistänyt 1895 toiseen torppaan Rengosta vävyksi tullut Eenokki Tapola. Lisäksi Tuomola vuokrasi asuinrakennuksen käytettäväksi Jokioisten Osuuskaupan myymälänä 1911. Niin työväentalo kuin osuuskauppakin olivat Latovainion torppariosaston puuhaamia ja niiden historia kulkee käsi kädessä. Osuuskaupan hoitajapariskunta oli yleensä yhdistyksen tilintarkastajina.

Talon rakentamiseksi pyydettiin tukkeja lahjaksi Jänhijoen ja Latovainion talollisilta, koska torppareilla ei ollut omia metsiä. Talollistenkin oli vaikea osallistua, koska Klemelää lukuun ottamatta metsien omistus oli kiistanalaista kartanon käsityksen mukaan. Klemelä oli vanha perintötila ja sen oikeus maahansa oli kiistaton. Lisäksi ostettiin Mustialasta tukkeja. Puunajosta sieltä on hyviä juttuja. Kaukjärven jäällä torpparit kokeilivat kenellä on kylän parhaat hevoset. Hehkosten torpan miehet Heikki ja Juho Jung olivat kuuluisia hyvistä hevosistaan. Samoin oli myöhemmin nyt Forssassa Koivusaarenkadulla asuva Matti Jung. Isoisäni ohjastama isänsä, entisen mökkiläisen Antti Hakamäen, Musta-tamma ei pärjännyt. Oli monet varsat tehnyt ikäloppu kaakki. Talo valmistui niin, että ainakin jo 9.9.1909 voitiin pitää iltamat omalla torpalla. Torpparit kutsuivat aluksi rakennustaan torpaksi, kunnes sitä ryhdyttiin sanomaan työväentaloiksi. Yleisesti ottaen maaseudun työväentaloista käytettiin aluksi nimeä torppa. Oli Linikkalan Nummen torppa, Matkun työväenyhdistyksen Matkun torppa jne.

Tuon 9.9.1909 iltaman ohjelma oli seuraava: runo, puhe Kustaa Kopila, näytelmät ”Mielipuolen kosto” ja ”Pastorin kansliassa”, huumoriposti, y.m. y.m. Lopuksi hauska kintunkiverrys eli tanssia. Liput olivat 75 p, 60 p ja lapsilta 25 p. Se oli luultavasti ensimmäinen tilaisuus omassa torpassa.

Torppariosastolla oli tuohon aikaan paljon näytelmiä ohjelmassa. Olivat kappaleet ”Torpan tyttö”, ”Kolmen markan koneenkäyttäjä”, ”Junula ja Tanula”, ”Toinen tai toinen naimaan”, ”Retusen velkojat”, ”Lehtori Gert eli lörpöttelevä parturi”, ”Pullanpyörittäjäin kokous”, ”Puoskari”, ”Murtovaaralaiset”, ”Taistelua ja epätoivoa” jne. Isoisäni oli näissä näytelmissä mukana ja vielä vanhoilla päivillään muisti repliikkejä ja laulun pätkiä. Hän myös toimi pelimannina soitellen 2-rivistä haitariaan ja Mäenpään Juhan (vanh.) tekemää viulua. Kuuluisia soittajia olivat Tapolan ja Mäenpään torpan väet. Vihtori Virtanen (Tapola) soitteli yhdistyksen omat iltamat tontilla kasvavia heiniä vastaan.

Kaiken kaikkiaan täytyy sanoa, että alkuaikojen ohjelmat olivat sangen maltillisia ja hauskoja. Vuoden 1914 paikkeilla tapahtunut radikalisoituminen näkyy myös ohjelmissa. Siitä myöhemmin.

Talossa oli sali ja sen perällä oli näyttämö metsäaiheisine kulisseineen. Oli keittiö ja tarjoilutila. Omaa kaivoa ei kuivaan maahan tehty, vaan vesi haettiin tien toiselta puolelta entisen Vallin torpan kaivosta.

Tilaisuuksiin oli niin paljon tulijoita, että joskus niitä jouduttiin rajoittamaan tarkastamalla jäsenkirjat. Taloa vuokrattiin Rehtijärven torppariosastolle, Minkiön sos.dem. nuoriso-osastolle ja Pelastusarmeijalle ym. Oli iltamia, tanssitilaisuuksia, häitä ja syntymäpäiviä.

Torppariyhdistyksen toiminnasta 1910-luvulla.

Torppariyhdistys oli ollut toiminnassaan sangen maltillinen. Paljon oli ollut henkisiä harrastuksia ja viihdetoimintaa. Talo oli koko kylän yhteinen kokoontumispaikka. Oli raittiusjuhlia, koska raittiusasia oli tärkeä asia köyhälistölle. Viinankulutus oli nopeasti kasvanut. Venäjällä kulutettiin alkoholia vuoden 1913 elokuussa tilaston mukaan 8 243 275 ämpäriä, mikä oli 545 800 ämpäriä enemmän kuin vuotta aikaisemmin. Sama kehitys oli Suomen Suuriruhtinaskunnassakin ja on edelleenkin. Keisari ilmoitti 22.10.1916, että hän aikoo kieltää paloviinan myynnin koko Venäjän maalla ja Suomessa. Latovainionkin raittiusjuhlissa vilahtelivat sellaiset kirosanat kuin korpiroju, rapakalja ja kilju. Työväestön vanha vaatimus kieltolaista toteutuikin myöhemmin. Raittiusaatteen puhujana kävi Jalmari Matisto Humppilasta. Raittiusvalistus ei ilmeisesti mennyt perille, koska työväentalolla tapeltiin usein. Oli kylien välisiä taisteluja. Kiipulaisilla oli tapana tulla tappelemaan ja rähjäämään latovainiolaisten kanssa. Aseina oli puukkoja ja halkoja. Haavat sidottiin tien toisella puolella olleessa Vihtori Virtasen vajassa. Joillakin oli anturanahasta tehdyt ”turvaliivit” takin alla. Poliiseilla oli töitä. Siihen aikaan poliiseilla oli vielä miekat ja sen lappeella sivalteleminen rauhoitti. Puheitten mukaan patukan käyttö oli myös sangen voimaperäistä. En tässä halua mainita kuuluisimpia tappelupukareita, etteivät ikivanhat kaunat herää kylien välillä henkiin. Tiettävästi ei ketään kuitenkaan tapettu.

Kartano ja seurakunta paheksuivat myös kortinpeluuta, koska se liittyi juopotteluun ja laiskotteluun. Jokioisten kunnallislautakunta kielsikin kortinpeluun 12.12.1911. Päätös ei tietenkään pitänyt. Tärkeitä olivat myös osuuskauppajuhlat. Niissä vahvistettiin osuuskauppa-aatetta puhein ja pikku tarjoiluin. Osuuskaupan tilanne oli alussa niin tukala, että Latovainion torppariosaston nuoret järjestivät iltamia kaupan tukemiseksi. Tällainen oli mm. 8.11.1913, jolloin nuoret esittivät näytelmän ”Osuuspäivillä”.

Tilaisuuksia seuraamalla huomaa, että toiminta tiukkeni 1913 ja 1914 paikkeilla. Näytelmäkappaleet tulivat tiedostavimmiksi ja puhujia kävi kauempaa. Syitä oli monia. Kartano oli 1914 sanonut irti Jokioisten kunnan alueella useita torppareita ja yrittänyt heikentää sopimuksia. Jopa kunnallislautakunta kiinnitti kartanon huomion irtisanomisiin. Vaadittiin suurempia rahallisia vuokria ja mikäli et suostunut, uhattiin pidentää työpäivää. Taksvärkkiin ei kaikkia huolittu. Vaadittiin riuskempia työmiehiä. Osasto keräsi varoja hädänalaisille ja palkattiin myös asiamiehiä häädettyjen turvaksi. Lisäksi kartano oli vuokrannut koko alueensa 1913 tehtailija Karl Fazerille metsästysalueeksi ja kieltänyt laillisen edesvastuun uhalla metsästyksen paikallisilta asukkailta. Torpparit pääsivät kuitenkin ajomiehiksi jänis- ja hirvijahteihin. Samoin marjastukseen, kalastukseen ja ravustukseen tarvittiin kartanon lupa. Kieltoja valvottiin palkkaamalla ”lintuvahteja” kyliin. Samoin oli käynnissä ennen näkemätön metsien hakkaus. Lyhyessä ajassa kaadettiin 700 000 tukkipuuta ja kartanon metsänmyyntitulot olivat esim. vuonna 1915 500 000 markkaa. Näitä metsiä torpparit olivat toivoneet voivansa lunastaa itselleen. Kartanon omistaja Alfred Kordelin ja isännöitsijä Paul Pettersson tuomittiinkin kuolemansa jälkeen liiallisista metsän hakkuista. Kaikki tämä nostatti vastarintaa ja kasvatti epätoivoa.

Torppariosasto järjesti talolla 26.10.1913 kokouksen, johon velvoitettiin tulemaan kaikki torpparit ja mäkitupalaiset. Tilaisuudessa käsiteltiin maanvuokrakysymystä. Paikalla oli puolueen maanvuokrakysymysten asiantuntija Anton Aaltonen. Ideana oli, että valtio ostaisi kartanon ja myisi maat torppareille. Yritykset epäonnistuivat. Vuonna 1916 perustettiin Jokilääniin torpparikomitea neuvottelemaan lunastuskysymyksistä. Kaikki alueen torpparit osallistuivat rahankeräykseen, jolla palkattiin asiamiehiä käymään neuvotteluja kartanon kanssa. Latovainion torpparien puuhamies oli lampuoti Juha Intala ja Jänhijoen torppari Kalle Simola. Kaikki osallistuivat. Yritys oli lähellä onnistumista, mutta valtakunnan tapahtumat 1917 , mm. Kordelinin murha ja levottomuudet maassa estivät toteutumisen. Komitean jäsenluettelo kätkettiin kansalaissodan melskeissä. Sitä ei luovutettu kansalaissodan päätyttyä Tutkintoasiain toimistolle Helsinkiin. Se löytyi erään torpan vintin sahanpuruista 1980-luvulla. Siinä on kattava luettelo Jokiläänin torppareista. Hanke toteutui 1921, mutta monet torpparit olivat siihen mennessä jo kuolleet. Torppien pojat ja mäkitupalaiset alkoivat tulla levottomiksi. Mäkitupalainen tai mökkiläinen oli tuohon aikaan henkilö, jonka mökki sijaitsi toisen maalla. Lisäksi oli irtolaisia vailla pestisopimuksia. Näitä henkilöitä veroluetteloissa kutsuttiin nimellä löysä. Vanhat torpparit olivat varovaisia. Heillä oli vastuu torpasta ja monet ikävät kokemukset kartanon toimista. Aikaisemmin pelkkä kuuliaisuuden puute johti irtisanomiseen ja irtisanomisaika oli 6 kuukautta. Vanhimmat muistivat vielä taksvärkkipäivän pituuden klo 5.00 – 20.00. Tosin siihen sisältyi 2 tunnin ruokatuntia. Meidänkin vanha vaari sanoi, että hevonen ei ehtinyt syödä tarpeeksi vain yhden ruokatunnin aikana. Vasta vuonna 1903 lakolla työaika oli saatu 11 tuntiin ja 1906 lakolla 10 ½ tuntiin. Ruokatunnit eivät tähän sisältyneet.

Meidän kulman neljässä torpassa tuntui pahalta oma tilanne, koska Koijoen takaiset Matkun Kartanon torpat olivat saaneet itsenäisyytensä jo 1906 ja samalla moni torpan poika oli saanut oman lohkotilan. Tilanne Matkussa olikin sitten kansalaissodan aikana paljon rauhallisempi. Jokioisilla oli tulossa kovat ajat.

Kasakat talon asukkaina.

Syksyllä 1916 Jokilääniin sijoitettiin Venäjän sotaväkeä peläten saksalaisten hyökkäävän Etelä – Suomen kautta Pietariin. Kunnan kautta maksettiin korvausta sotaväkeä majoittaville. Näin Latovainiossakin sotilaita oli työväentalolla ja Klemelässä, jossa oli vapaata tallitilaa. Vuonna 1910 syntynyt, nyt Forssassa asuva Väinö Lakanmaa (Korko), muistaa hyvin työväentalon kasakat. Hänen mukaansa nuo kasakat olivat tulleet I maailmansodan rintamalta. He olivat komeita iloisia miehiä ja hyviä ratsastajia sekä kylän pikkupoikien ystäviä. He keittivät ulkona suuressa padassa hirssipuuroa ja laittoivat paljon voita voisilmäksi ateriaansa. Kengittelivät hevosiaan ja juottivat niitä kylän yhteisellä kaivolla. Erityisesti Väinön mieleen on jäänyt, miten kengitettävän hevosen vikuroidessa kasakka löi kengitysvasaralla hevosta turpaan. Hevonen oli tuon jälkeen ”smirnaa poikaa”. Kasakat myivät kyläläisille pikkuesineitä. Meilläkin on vielä tallella savinen pikku kasakka. Antoivat ratsastusnäytöksiä taitavine temppuineen, joista isoisäni mieleen oli jäänyt vaikkapa vauhdissa olevan hevosen vatsan alta pyörähdys toiselle puolelle, hevosen vaihto vauhdissa ja lakin sieppaaminen miekan kärjellä aidan seipäästä kovassa vauhdissa jne. Varsinaista ammuskelua eivät kasakat kylässä harjoittaneet eivätkä häirinneet kyläläisten elämää. Kasakat poistuivat syksyllä 1917.

Työväentalossa Latovainion punakaartilaisten esikunta.

Kansalaissota alkoi Jokioisilla 28.1.1918. Työväentaloon tuli paikallisen punakaartin esikunta. Se alkoi hoitaa alueella hallinnollisia asioita, järjestyksenpitoa, elintarpeiden hankintaa ja värvätä Jänhijoen ja Latovainion miehiä rintamalle ja maksaa heille ja heidän perheilleen palkkaa. Sinne tuli myös puhelin. Kansanvaltuuskunta oli vahvistanut kaartilaisen palkaksi 450 mk kuukaudessa, vaatteet ja ruuan. Vaimolle lisäksi 100 mk ja alle 16-vuotiaasta lapsesta 25 mk kuukaudessa. Moni torpan poika lähti palkan takia rintamalle vanhempiensa vastusteluista huolimatta. Lähdettiin myös aatteen, torppien itsenäisyyden ja seikkailunhalun vuoksi. Monista eri syistä. Kaartilaisilla oli talon tontilla sulkeisia ja aseharjoituksia. Tontilla ei kuitenkaan ammuskeltu. Työväenliikkeen juhlapäivänä esikunta määräsi kaikkien kyläläisten laittamaan punaisen ruusun rintaan. Useimmat tekivät sen kankaasta, koska ruusuja ei tuohon vuodenaikaan ollut. Kaartilaiset etsivät taloista aseita ja valvoivat talollisten toimintaa. Jokioisten punakaartilaiset taistelivat Tampereen pohjoispuolella Lylyssä, Vilppulassa ja Ruovedellä. Maaliskuussa 1918 punakaartiin alettiin värvätä lisäjoukkoja Tampereen puolustajien avuksi. Suoritettiin jonkinlainen liikekannallepano tai pakko-otto. Torppiin tuli määräyksiä siitä, kuinka monta piti lähettää rintamalle. Naapuritorppaamme Jokiniemeenkin tuli määräys lähettää kaksi poikaa. Toinen kieltäytyi, meni pakoon ja tilalle meni vanha isä. Hän joutui vahtimaan Minkiöllä rautatiesiltaa. Kun oltiin kunnan peräosassa, jonne määräykset tulivat hitaasti, niin monet ehtivät lähteä pakoon. Piilopaikkoina oli suuri Peiliössuo ja korkeat Koenaronkallio ja Pyykkimäki. Matkun suunnan miehet olivat väenottoa paossa Koenaronkalliolla, josta oli hyvä näköala. Latovainion punakaartin esikunta hallitsi tilanteen hyvin lähes loppuun saakka.

Tilanne Latovainiossa huononi huhtikuun puolivälissä, jolloin vetäytyvät Turun ja Rauman punakaartilaiset saapuivat paikkakunnalle. Alkoi ryöstely, väkivallanteot ja omien rintamalta palaavien jahtaaminen. Jokiniemen torpan poika Lauri ja Latovainion kauppiaan poika Anselm Murtovaara olivat tulleet pois rintamalta muiden mukana ja kieltäytyneet lähtemästä ryöstämään Kiipun kauppaa. Pahamaineisen turkulaisen A-komppanian neljä ratsumiestä vangitsivat heidät torpan vintistä ja teloittivat Kalsussa. Heidän oma kohtalonsa sinetöityi Tervalammin taistelussa Lopen rajalla. Näillä tapahtumilla oli kova hinta kapinan jälkeen.

Latovainion punakaartilaiset olivat yleisesti ottaen nuoria poikia, nuorimmat 17-vuotiaita. Tavallisia rivimiehiä. Kivisaaren torpan torppari Juha Koskinen oli ollut Venäjän armeijan ”kolmivuotisessa” ja hänen kerrotaan toimineen plutoonan päällikkönä. Hänet teloitettiin välittömästi ja hänen veljensä, Kuuman kartanon renki, kuoli vankileirillä. Monet torppariosaston jäsenet saivat surmansa tai joutuivat vankileirille. Tammisaari, Hennala ja Hämeenlinna tulivat tutuiksi. Tapahtuma jakoi kyläläiset ja synnytti pitkäaikaisen vihan paikkakunnalle. Yhteinen toiminta loppui. Urheilu-, osuuskauppa-, yhdistys-, puolue- ym. toiminta jakaantui vuosikymmeniksi ja kylällä vallinnut yhteishenki loppui.

Hämeen Voima (sos.dem.) kutsui sodan aikana tapahtumaa kansalaissodaksi. Jokioisten kunnallishallitus 2.7.1918 sodan jälkeen käytti pöytäkirjassaan nimeä ”kansalaiskapina”. Meidän torpan väki puhui ainoastaan kapinasta. Kun 1950-luvun lopulla vanhat taksvärkkärit, isoisäni ja Rehtijärven Tapolan torpan poika Juho Heino eli Tasalan Janne, meidän riihtä tappaessaan puhuivat kiertokoulusta, ankarasta rippikoulusta, Latovainion työväentalon iltamista ja likkapelillä käymisistään sekä sodasta, niin he eivät puhuneet toisesta maailmansodasta vaan siitä ensimmäisestä sodasta. Sitä he kutsuivat aina kapinaksi. Nyt näyttää vakinaistuneen termi kansalaissota. Omasta mielestäni termi kansalaiskapina on myös osuva. Torppariaikaa he eivät koskaan kutsuneet vanhaksi hyväksi ajaksi.

En halua tässä yhteydessä luetella esikunnan jäseniä, punakaartilaisia, en teloitettuja tai vangittuja. En myöskään kylän harvoja suojeluskuntalaisia. Kaikki joutuivat omalla tavallaan kärsimään ja vielä heidän jälkeläisensäkin. Vieläkin on avoimia kysymyksiä ja kansaa jakavia mielipiteitä, jotka aina tarpeen vaatiessa otetaan esille.

Talon toiminta pysähdyksissä.

Kansalaissodan päätyttyä talo laitettiin takavarikkoon ja yhdistyksen toiminta keskeytyi. Asiapaperit takavarikoitiin ja ilmeisesti lähetettiin Helsinkiin Tutkintoasiain toimistoon.. Punakaartissa olleet erotettiin kunnan ja seurakunnan luottamustoimista kansakoulujen johtokuntia myöten. On juttuja, että takavarikon aikana talossa olisi ollut orpolapsia ja asunut asunnottomia. Niistä en kuitenkaan löytänyt faktatietoa. Talo meni kuitenkin nopeasti huonoon kuntoon. Ikkunoita rikottiin, penkit hävisivät, näyttämötarpeet vietiin ja paikat roskattiin. Nämä kaikki käyvät selville vuoden 1919 lopulla alkaneen järjestötoiminnan pöytäkirjoista.

Toiminta käynnistyy jälleen.

Latovainion torppariosaston toiminta käynnistyi uudelleen 15.6.1919 omassa talossa pidetyllä perustavalla kokouksella. Silloin hankittiin uusi, säilynyt pöytäkirja. Se on edelleen hyväkuntoinen. Talo oli siis saatu pois takavarikosta. Torppariosaston uudelleen perustamiskokouksessa 15.6.1919 päätettiin muodollisesti periä rästimaksut vuodelta 1918 ja vanhalle johtokunnalle ei annettu vastuuvapautta, koska mitään selvityksiä ei ollut tehty. Uusi johtokunta valittiin 29.6.1919 ja siihen tulivat lampuoti J. Mikkola, mäkitupalainen V. Ahonen, torppari J. Jussila, torppari J. Rasila, torpan poika A. Aalto, suutari J. Lehtonen, mäkitupalainen O. Filppula ja torppari M. Korko. ja varalle torpparit A. Tuohisaari ja A. Tapola. Jäsenkirjuriksi mäkitupalainen J. Rautelin, rahastonhoitajaksi O.Filppula ja sihteeriksi V. Ahonen.

Luettelen nämä siksi, että kohta puoleen osasto muuttuu Latovainion Työväenyhdistykseksi, eroaa Maanvuokraajien Liitosta ja liittyy suoraan Sos.dem. puolueeseen. Siinä vaiheessa valtaosa torppareista ja uusista lohkotilallisista jää pois yhdistyksen toiminnasta. Maanvuokraajista tulee 1921 itsenäisiä maanviljelijöitä ja poliittisesti he suuntautuvat muualle. Maanvuokraajien liitto oli heikko liitto, koska sillä ei ollut yhtenäistä lopullista päämäärää torppien tulevasta kohtalosta. Toiset kannattivat vain hallintaoikeuksia ja perinnöllisiä vuokrasopimuksia. Toiset torppien täydellistä itsenäisyyttä. Siinä näkyi aatteelliset erot suhteessa yksityisomistukseen.

Uudelle torppariosastolle päätettiin 10.8.1919 hankkia lippu. ”Sen on oltava kooltaan 2 m x 1,35 m, punaista satiinia tai villakangasta tai muuta kangasta mitä on saatavilla”. Tehtävään valittiin kylän räätäli Juho Ilmanen, vanhaa räätälisukua. Kuvaavaa ajalle on se, että pian räätäli Ilmanen ilmoittaa, että hän ei sitä hanki, koska suojeluskunta on määrännyt, että siihen on liitettävä musta surunauha. Lippuasia oli esillä uudestaan 1926, mutta silloinkin arveltiin suojeluskunnan vaativan sen peittämistä puoliksi mustalla kankaalla ja hankkeesta luovuttiin. 10.8.1919 päätettiin myös ”erottaa ne osaston jäsenet, jotka nyt kantavat asetta, kulkevat suojeluskuntalaisten joukossa ja sotivat sosialidemokraattien periaatteita vastaan”. Nimet päätettiin julkaista Hämeen Kansassa. Kokouksessa 21.9.1919 päätettiin uudelleen kunnostaa työväentaloa. Kylän puuseppä Stefanus Lund sai tehtäväkseen valmistaa penkit hävitettyjen tilalle jne. Vanha järjestömies Stefanus Lund valittiin työväenyhdistyksen ensimmäiseksi kunniajäseneksi myöhemmin.

Torppariosastosta työväenyhdistykseksi.

Kartano oli myyty valtiolle 1.8.1918 ja valtio ryhtyi maanmittari Johannes Berlinin johdolla valmistelemaan syksyllä 1918 kartanon lohkomissuunnitelmia. Latovainion ja Jänhijoen suunnitelma valmistui keväällä 1919 ja torppien ja lohkotilojen myyntisopimuksia ryhdyttiin valmistelemaan. Torpparit itsenäistyivät ja maanvuokraajista tuli itsenäisiä lohkotilallisia. Näin ei vanha torppariosastokaan enää vastannut tarkoitustaan. Työväentalolla tehtiin 17.12.1919 päätös perustaa Latovainion Työväenyhdistys. Valittiin sille hallitus, johon tulivat torppariosaston viimeinen puheenjohtaja, kylän suutari Jalmari Lehtonen puheenjohtajaksi, sihteeriksi sekatyömies Väinö Ahonen ja jäseniksi sekatyömies Oskari Filppula, työnjohtaja Aleksi Lehtinen (Intala, Lätäkkö), torppari Juha Mäenpää ja mäkitupalainen Joose Rautelin (ammatit suoraan pöytäkirjasta). Yhdistykseen liittyi heti 12 jäsentä. Vanha torppariyhdistys piti viimeisen vuosikokouksensa 2.1.1920 ja päätti lopettaa toimintansa sekä lahjoittaa kaiken omaisuutensa työväenyhdistykselle. Siis myös työväentalon. Toiminta katsottiin päättyneeksi, koska se ei vastannut tarkoitustaan muuttuneessa tilanteessa.

Samalla hyväksyttiin sos.dem. puolueen mallisäännöt yhdistyksen säännöiksi ja päätettiin hakea puolueen jäsenyyttä. Latovainion Työväenyhdistys merkittiin 25.8.1920 Sosialihallituksen yhdistysrekisteriin numerolla 1743. Vähän myöhemmin päätettiin perustaa kylään sos.dem. nuoriso-osasto. Sen rekisterinumero oli 1566.

Alku aina hankalaa.

Pöytäkirjoista käy selville, että kohta alkoi kiistely työväenyhdistyksen suunnasta. Radikaalit vasemmistolaiset olivat perustaneet Suomen kommunistisen puolueen ja se esiintyi julkisesti Suomessa Sosialistisen Työväenpuolueen nimellä 1920 alkaen vuoteen 1923, jolloin se lakkautettiin. Kiivaan keskustelun jälkeen 22.2.1920 latovainiolaiset päättivät pysyä sos. dem. puolueessa. Sama keskustelu käytiin nuoriso-osastossa 25.3.1921 ja äänin 9 puolesta, 4 vastaan, 6 tyhjää, päätettiin pysyä sos.dem. puolueen alaisuudessa. Kommunistit eivät tässä vaiheessa saaneet enemmistöä missään Jokioisten puoluejärjestöistä. Tilannetta kuvaa se, että Hämeen Kansa sai kiivasta arvostelua, koska se oli joidenkin mielestä auttanut porvaristoa ja parjannut työväestön todellista liikettä. Ensiksi kieltäydyttiin asettamasta ehdokkaita kunnan lautakuntiin, koska ei haluttu ryhtyä mihinkään yhteistyöhön porvarien kanssa. Puheenjohtaja vaihtui ja vuoden 1920 lopulla sos.dem. kunnallistoimikunnan toivomuksesta päätettiin asettaa ehdokkaita kunnallisvaaleihin. Tilanne oli normalisoitunut. Kiistelyjen seurauksena näyttää kokousten osanottajien määrä pudonneen 11- 14 osanottajaan.

Sama tilanne toistui kuitenkin jo 1922, jolloin Sosialistiselta kunnallistoimikunnalta oli tullut kirje edustajan lähettämiseksi vaaleja varten perustettavaan Sosialistiseen vaalitoimikuntaan. Päätettiin 12.3.1922, että Vaulammin kokoukseen saa mennä, jos joku haluaa. Halukas löytyi. Vuonna 1927 kunnanvaltuusto hylkäsi kaikki osaston asettamat ehdokkaat kunnan luottamustehtäviin. Pyydettiin selvitystä omalta piiritoimistolta. Samana vuonna oli annettu talo vasemmistopuhujalle (kom.). Lieneekö syy siinä.

Nuoriso-osastolla oli vilkasta toimintaa. Se päätti 20.4.1921 talkoilla kunnostaa urheilukentän eli työväentalon pihan leikki- ja urheilukentäksi. Puheenjohtajana oli Niilo Intala (Lehtinen). Se järjesti virkistystoimintaa, keräsi varoja punaisten hautojen hoitoon, auttoi taloudellisesti poliittisia vankeja ja Venäjän hätääkärsiviä. Pöytäkirjojen mukaan toiminta oli sangen radikaalia. Jäsenet vähenivät. Viimeinen vuosikokous oli 18.2.1923. Toiminta joko loppui itsestään tai sitten se loppui, koska Sos.dem. nuorisoliitto lopetettiin huhtikuussa 1923.

Työväenyhdistyksen toiminnan virkistämiseksi perustettiin 8.7.1931 nuorisojaosto. Puheenjohtaja oli Uuno Pekka ja sihteeri Lempi Raitanen. Sillä oli 20 jäsentä. Se julkaisi seuralehteä, järjesti iltamia ja tyttöjen markan tansseja. Se liitettiin yhdistykseen puolen vuoden päästä ja sen toiminta loppui.

Toisaalta huvitoiminta oli vilkasta. Samoin puoluetoiminta. Oli kuukausikokoukset, vappujuhlat, kesäjuhlat, syysjuhlat, kuusijuhla ja ohjelmallisia iltamia. Työväentalo oli kovassa käytössä yli puoluerajojen. Perustettu Latovainion pienviljelijäyhdistyskin sai vuokrata taloa samalla hinnalla kuin omat jäsenet.

Talon laajentaminen ja työväenyhdistyksen toiminta.

Talon tontti ostettiin omaksi Juho ja Henrika Tuomolalta väliaikaisella kauppakirjalla 29.11.1920 900 markan kauppahinnalla. Kaupan tekivät yhdistyksen puolelta Oskari Filppula ja Juha Intala. Todistivat Antti Ahonen ja Matti Simola. Lopullisesti tontti merkattiin maarekisteriin 2.3.1923. Tontti oli 2320 m2 ja sen nimeksi tuli Talola rek.no 3/5. Talo oli käynyt pieneksi ja sitä päätettiin laajentaa 1926. Siirrettiin talkoilla Intalan talon vanha tupa työväentalolle ja järjestettiin tukkitalkoot. Saatiin 425 metriä hirttä ja 19 piirupuuta. Lisäpuita ostettiin Tuomolasta ja pärepuita Jalmari Salolta Jokihaarasta. Puut kaatoi ja ajoi Edvard Niittymäki (Vinola). Päreet tehtiin Jänhijoen koskessa toimivalla Antti Ihamäen pärehöylällä. Monien talousvaikeuksien jälkeen talon lisäosa lienee valmistunut 1930. Vihtori Virtanen (ent. Tapola) urakoi ensin taloa 1575 markalla ja lopun teki Toivo Raitanen. Päiväpalkka tuohon aikaan oli 35 mk. Omaa kaivoa ei ollut. Päätettiin kunnostaa vanha Vallin torpan kaivo tien toisella puolella 1928. Toiminnan elvyttämiseksi päätettiin ostaa oma radio 6.6.1928. Sitä sai kuunnella maksua vastaan, mutta kirkonmenojen kuuntelusta kerättiin kolehti !

Talo oli valmistuttuaan pinta-alaltaan 300 m2 ja sisäkorkeus oli 3,6 m. Ulkoa vuoraamaton ja maalaamaton. Sisältä maalattu ja tapetoitu. Peltiuuneja oli kaksi ja yksi tiilihella. näyttämöllä oli kamiina. Huoneina oli sali, keittiö, puhvetti ja vaatehuone. Salin perällä näyttämö. Tällaisena latovainiolaiset muistavat talon. Tiedot on otettu tehdystä palovakuutuskirjasta.

Yhdistyksen alkuaikojen puheenjohtajana oli suutari Jalmari Lehtonen. Hänen jälkeensä lyhyen ajan E. Eskola, sitten pitkään vanha torpparien puuhamies Juha Intala (Lehtinen) vuodesta 1920 vuoteen 1925. Sitten lohkotilallinen Kalle Leppälä entisestä Leppälän torpasta, jonka oli perustanut n. vuonna 1830 Tuomolan renki Eenokki Ahl (leppä). Kalle Leppälä oli puheenjohtajana 6.6.1928 saakka. Ajan henkeä kuvaa se, että hän siirtyi samana vuonna Neuvosto-Karjalaan ja hävisi siellä. Sitten vuodesta 1929 jatkoi Joose Lund ja hänen jälkeensä Toivo Raitanen. Toiminnan vilkkautta kuvaa se, että vuonna 1930 pidettiin 35 iltamat ja 1932 pidettiin 32 iltamat.

Maksaneita jäseniä oli 1927 42, 1937 32, 1940 6 maksanutta ja kunniajäsenet Juho Juhola, Väinö Ahonen ja Lydia Ahonen. Sota-aikana ei juuri ollut toimintaa. Vuosien 1941 – 1944 tilit tarkastettiin yhtenä kokonaisuutena.

Mutta vuonna 1945 oli 87 jäsentä. Seuraavana vuonna yhdistys hajosi. Siitä alkoi uusi aika.

Latovainion Demokraattinen yhdistys.

Koko työväenyhdistyksen ajan vuodesta 1919 alkaen oli kiistelty yhdistyksen suunnasta. Jo torppariyhdistyksen aikana maaliskuussa 1918 radikaali Vaulammin osasto moitti Hämeen Voimassa torppareita innon puutteesta värväytyä punakaartiin. Sosialistisen työväenpuolueen ja radikaalin Sos.dem. nuorisoliiton toiminta lopetettiin 1923. Mutta näköerot säilyivät. Sodan päätyttyä sallittiin SKP:n toiminta ja luotiin SKDL. Latovainion työväenyhdistys muuttui 1946 äänestyksen jälkeen Latovainion Demokraattiseksi yhdistykseksi. Viimeinen työväenyhdistyksen tilintarkastus oli vuodelta 1947 ja vuonna 1948 oli vain Latovainion Demokraattinen yhdistys. Puheenjohtajaksi valittiin Veikko Lund ja sihteeriksi Ensio Lahti. Samalla työväentalo siirtyi SKDL:n jäsenjärjestölle Latovainion Demokraattiselle yhdistykselle. Jäseniä yhdistyksessä oli 1947 53. Toiminta hiipui vähitellen niin, että jäseniä oli 1980 enää 6. Valtuustoon se sai yleensä yhden tai kaksi edustajaa. Eduskuntavaaleissa se tuki Jänhijoella syntynyttä, mutta Humppilassa asunutta Kaino Haapasta.

Latovainion Demokraattinen yhdistys piti talossa iltamia ja tansseja sekä vuokrasi sitä eri juhlatilaisuuksiin. Käyttö kuitenkin väheni, kun Kuumaan Niihapään mäkeen Jokioisten pohjoinen pienviljelijäyhdistys teki oman talon 1950-luvun alussa. Viimeksi järjestivät elokuvailtoja talossa kiertävät elokuvien esittäjät. Television tulo lopetti iltakylät ja iltamat. Viihde tuli koteihin. Autot mahdollistivat sen, että voitiin mennä omaa kylää kauemmaksi tansseihin. Muutoinkin poliittinen elämä laantui ja yhdistysten jäsenmäärät vähenivät. Yhdistys joutui taloudellisiin vaikeuksiin talonpidon kanssa ja työväentalo myytiin 1.2.1971 huutokaupalla maanviljelijä Pentti Simolalle Latovainiosta. Yhdistyksen puolesta kaupan allekirjoittivat pj. Veikko Lund ja siht. Elis Niittymäki. Vasaramiehenä oli Martti Hakala ja hänen kertomansa mukaan varat lahjoitettiin seuraavina vuosina SKDL:n Jokioisten kunnallisjärjestölle. Pentti Simola myi talon asumiskäyttöön Niilo Karvoselle. Karvonen madalsi talon asuinkäyttöön sopivammaksi ja vanha korkea työväentalo poistui kylän maisemasta tavalliseksi asuintaloksi. Nykyisin talossa asuu Aarne Huotilainen

Latovainion Demokraattinen yhdistys liitettiin 1986 Jokioisten Vasemmistoliitto r.y:een.

Lopuksi

Latovainion torpparien talon tarina noudattaa koko Suomen poliittista ja taloudellista kehitystä agraarivaltiosta teollistuneeksi yhteiskunnaksi. Se on kuin suoraan historian kirjoista. Kun talo perustettiin, Suomi oli vielä Venäjän alusmaa ja tapahtumat Venäjällä ja myöhemmin Neuvostoliitossa heijastuivat Latovainioon saakka. Oli myös toinen mahti, Jockis Gods Ab eli kartano ja sen liikemiesomistajat, jotka pyrkivät voiton maksimoimiseen. Lainsäädäntö oli puutteellista ja turvasi lähinnä omistajien edut. Torpparia kontrahtia tehtäessä tarvittiin vain nimenkirjoittajaksi, ehdot oli viimeisen päälle etukäteen katsottu. Kaikkeen muutokseen tarvittiin joukkovoimaa. Eri aikoina erilaista. Henkistä toimintaa ei myöskään unohdettu. Sadat nimet ovat tulleet tutuiksi tätä kirjoitettaessa. Huomattavan osan olen niistä kyläläisenä tuntenut jo aikaisemminkin. Kiitän kaikkia haastattelemiani ja erityisesti niitä, jotka ovat tehneet kulttuuriteon säilyttämällä hyvin eri aikojen papereita. Toivon, että ne edelleen pysyvät kyläläisten hallinnassa.

Olen pyrkinyt perustamaan kirjoitukseni dokumentteihin ja aikalaisten kertomuksiin. En ole ryhtynyt tuomariksi, koska jokaista tekoa ja päätöstä, aatetta ja aatteettomuutta, on tarkasteltava sen ajan näkökulmasta, jota kulloinkin on eletty. Ei meikäläisen näkökulmasta.

Lopuksi totean, että vaikka taisteltiin keskenäänkin, niin isänmaata ei hädän hetkellä jätetty. Jänhijoen ja Latovainion talojen, torppien, mäkitupien ja mökkien pojat olivat yhtenä miehenä varallisuuteen katsomatta eturivin asemissa vihollisen saapuessa 6.12.1939 Summan ja Lähteen lohkon ensimmäisille piikkilankaesteille. Siellä sotilasvalan velvoitteet täytettiin viimeistä piirtoa myöten.

Elämme Suomen itsenäisyyden parasta aikaa, sanoi yhdeksänkymppinen ystäväni Kalle Niemi. Olen samaa mieltä. Hyvää joulua kaikille!

Markku Saviniemi
Hakamäen torpasta ja lohkotilalta Latovainion peräkulmalta.

Pärekattotalkoot

Punakaartilaisia

Jokioisten punakaartin Latovainion ja Jänhijoen osaston yksi ryhmä kuvattuna Latovainion työväentalolla ennen rintamalle lähtöä. Vasemmalta Lauri Aalto, Juho Mäenpää (17 v.), Teodor Lehtinen, Kalle Lähde (Setälä), Väinö Aromäki, Juho Heino ent. Tapola, Kalle Aalto ja Otto Niinilä. Kalle Aalto ja Otto Niinilä teloitettiin sekä Teodor Lehtinen ja Lauri Aalto kuolivat vankileirillä. Osa sai kuritushuonetta.

karttalatovainiontyovaentalo

Latovainion työväentalon paikka

 

Kategoria(t): Jokioisten historia, Kirjoitukset Lounais-Hämeen Joululehdessä. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.